Kuudes päivä - naisen luominen

Siinä vaiheessa, kun Jumala oli luomassa naista, hänellä oli menossa ylitöiksi jo kuudetta päivää.

Paikalle ilmestyi enkeli ja kysyi: - Miksi sinä kulutat niin paljon aikaa juuri tähän tehtävään?
Jumala vastasi: - Olet kai nähnyt naisen rakennemääräykset? Hänen on oltava täysin pesunkestävä, mutta ei muovinen. Hänessä on oltava 200 liikkuvaa osaa, joista kaikki uusiutuvia. Hänen on pysyttävä käynnissä mustalla kahvilla ja ruuantähteillä. Hänellä on oltava syli, johon mahtuu kaksi lasta kerrallaan, mutta vatsan on kadottava naisen noustessa seisomaan. Hänen suudelmansa on parannettava kaikki vaivat polven naarmusta särkyneeseen sydämeen, ja hänellä on oltava kuusi paria käsiä.

Enkeli hämmästeli tämän luotavan yksilön vaatimusten määrää: - Kuusi paria käsiä! Ei kai sentään! enkeli huudahti. Jumala vastasi: - Voi, eivät ne kädet ole mikään ongelma. Mutta kun äideillä pitää olla kolme silmäparia.

- Ja puhumme nyt siis koko ajan ihan standardimallista? enkeli tiedusteli.
Jumala nyökkäsi myöntävästi. - Jep. Yksi silmäpari on tarkoitettu näkemään suljetun oven läpi samalla, kun äiti kysyy lapsiltaan, mitä he ovat tekemässä, vaikka hän tietää sen kysymättäkin. Toinen pari on niskassa, jotta hän tietäisi, mitä hänen täytyy tietää, vaikka kukaan ei usko hänen tietävän. Ja kolmas silmäpari on kasvoissa. Niiden tarkoitus on katsoa hairahtunutta lasta ja kertoa sanaakaan sanomatta, että äiti ymmärtää ja rakastaa häntä.

Enkeli yritti keskeyttää Jumalan touhut. - Tässä on kyllä liikaa töitä yhdeksi päiväksi. Tee loput huomenna!
- Mutta kun minä en voi! Jumala vastusteli. Olen ihan juuri saamaisillani päätökseen tämän luomistyön, joka on niin lähellä omaa sydäntäni. Nainen pystyy jo parantamaan itsensä ollessaan sairas ja ruokkimaan perheensä.

Enkeli hivuttautui lähemmäs ja kosketti naista. - Oletpa sinä tehnyt hänestä pehmeän, Herra.
- Pehmeä hän kyllä on Jumala myönsi, mutta olen minä tehnyt hänestä kovankin. Et voi kuvitellakaan, mihin hän pystyy.

- Pystyykö hän ajattelemaan? enkeli tiedusteli. Jumala vastasi: - Ei ainoastaan ajattelemaan - hän pystyy myös järkeilemään ja neuvottelemaan.

Silloin enkeli huomasi jotain, ojensi kätensä ja kosketti naisen poskea. Hupsista. Mallissasi näyttää olevan jokin vuotokohta. Sanoinhan minä sinulle, että yritit saada liikaa juttuja mahtumaan tähän yhteen kappaleeseen. - Ei se ole vuoto, Jumala kiisti, se on kyynel!
Mikä tarkoitus kyyneleellä on? enkeli kyseli. Jumala vastasi: Kyynel on naisen tapa ilmaista iloa, surua, tuskaa, pettymystä, yksinäisyyttä, murhetta ja ylpeyttä.

Enkeli oli vaikuttunut. Sinä olet nero, Herra. Olet ottanut kaiken huomioon, sillä naiset toden totta ovat ihmeellisiä. Naisilla on voimia, jotka saavat miehet ällistymään.

He kantavat lapsia, he kantavat taakkoja, he kamppailevat vastoinkäymisten kanssa, mutta säilyttävät silti onnen, rakkauden ja ilon.

He hymyilevät silloin, kun haluaisivat huutaa. He laulavat silloin, kun haluaisivat itkeä.

He itkevät ollessaan onnellisia ja nauravat ollessaan hermostuneita.

He taistelevat sen puolesta, mihin uskovat.

He vastustavat epäoikeudenmukaisuutta. He eivät suostu luovuttamaan silloin, kun uskovat, että asiaan on olemassa ratkaisu.

He jättävät ostamatta uudet kengät itselleen, jotta heidän lapsensa saisivat kengät.

He menevät lääkäriin pelkäävän ystävän seuraksi.

He rakastavat ehdoitta.

He itkevät ilosta, kun heidän lapsensa kunnostautuvat; he riemuitsevat, kun heidän ystävänsä saavat palkintoja.

Heidän sydämensä murtuu ystävän kuollessa.

He surevat perheenjäsenen menetystä, mutta ovat vahvoja vielä silloinkin, kun luulevat kaikkien voimiensa jo loppuneen.

He tietävät, että halaus ja suukko voivat parantaa särkyneen sydämen.

Älä usko, mitä sanon

Älä anna minun hämätä itseäsi: älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi, sillä kannan tuhansia naamioita, joista en uskalla luopua – vaikka yksikään niistä ei ole omani.

Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni. Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta, tasapainosta niin itseni kuin maailman kanssa, elämäni aurinkoisuudesta. Saatan sanoa, että itseluottamus on nimeni ja itsevarmuus pelini, että purjehdin tyynillä vesillä ruori vakaasti käsissäni – enkä tarvitse ketään. Mutta älä usko minua.

Pinnalta saatan näyttää tyyneltä, mutta se on vain harhaa. Pinnan alla ei ole mielenrauhaa, vaan kaaos, todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas ja yksinäinen – se aito minä, jonka piilotan. En halua kenenkään tietävän siitä ja kauhistun ajatellessani heikkouttani – pelkään paljastuvani!

Olen luonut tuskaisena ja epätoivon vimmalla naamion, jonka taakse piiloudun: teennäisen ja huolettoman julkisivun, joka auttaa minua teeskentelemään ja varjelee minua Tietävältä katseelta, vaikka juuri sellainen katse on pelastukseni. Ainoa pelastukseni – ja tiedän sen.
Pelastava katse, jos se vain on ymmärtävä ja rakastava, voi yksin vakuuttaa minulle sen, mistä en omin voimineni voi vakuuttua: että olen jonkin arvoinen. Kenelle uskaltaisin sellaista kertoa? En kertakaikkiaan uskalla. Pelkään.

Pelkään, että katse ei ole ymmärtäväinen eikä rakastava. Pelkään että halveksit minua, nauraisit minulle – ja naurusi tappaisi minut.

Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään, en minkään arvoinen ja hylkäät minut, jos näet sen.
Niinpä pelaan peliäni. Epätoivoista peliäni.

Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana, mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi. Niinpä jatkaa tämä naamioiden juhlakulkue elämäni kuoren tyhjällä pinnalla. Joutavia juttelen sinulle, pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin. Kerron siitä, millä on vähiten merkitystä, enkä murustakaan siitä, mikä on todella tärkeää. Miten itkenkään sisimmässäni!

Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä itseäsi, älä usko mitä sanon, vaan yritä kuunnella tarkasti, mitä haluaisin kyetä sanomaan, mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa, mutta en vain kykene.

En pidä tästä piiloleikistä. Minua ahdistaa, sydämestä puristaa., en pidä tästä ollenkaan.
Inhoan tätä pelaamaani peliä, valheellista peliä. Haluaisin vilpittömästi olla aito ja luonnollinen, oma todellinen itseni, mutta minua on autettava siinä.

Tahdon sinun tietävän, että juuri Sinun olisi ojennettava kätesi, vaikka juuri sitä minä näytän vähiten haluavan. Sinä voit pyyhkiä silmistäni tämän tyhjän, kuolemaa enteilevän tuijotuksen ja herättää minut eloon.

Joka ikinen kerta, kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva, joka kerta kun yrität ymmärtää, koska todella välität, sydämeni saa siivet. Hyvin pienet siivet, hyvin heikot siivet, mutta siivet joka tapauksessa. Herkkyydelläsi ja osanotollasi, ymmärryksesi voimalla, voit puhaltaa minuun elämän liekin.

Tahdon sinun tietävän, kuinka tärkeä minulle olet, kuinka olennaisesti voit auttaa minua sen henkilön luomisessa, joka minä olen. Jos vain tahdot.

Voit murtaa sen muurin, jonka takana vapisen. Voit poistaa naamioni, vapauttaa minut paniikin ja epätoivon varjomaailmasta, yksinäisyyteni eristyssellistä. Älä kulje ohitseni. Jumalan tähden, älä kulje ohitseni!

Tiedän, että kohdallani pysähtyminen ei ole Sinulle helppoa. Mitä lähemmäksi minua tulet, sitä sokeammin lyön takaisin – vankka vakaumukseni omasta arvottomuudestani tekee muurit paksuiksi. Taistelen juuri sitä vastaan, jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa. Kuitenkin kaikki syvimmät toiveeni – ja ainut toivoni – perustuvat siihen minulle kerrottuun totuuteen, että rakkaus on voimakkaampi kuin kaikki maailman muurit. Mitään muuta en tässä maailmassa toivo niin hartaasti, kuin että tuo rakkaus näyttäisi voimansa juuri minulle.

Jokaisen edessä toivon, sisälläni, että juuri hän kykenisi ja jaksaisi murtaa panssarimuurini lujin, mutta samalla hellin käsin, sillä ymmärräthän, olen lapsen lailla haavoittuvainen.

Kukako olen? Olen se, jonka tunnet oikein hyvin ja jonka elämäsi tiellä kohtaat. Olen sinä ja minä. Olen jokainen mies ja jokainen nainen. Olen jokainen.