Kertomista on vähän – ja kuitenkin paljon

Hyväksyminen pähkinänkuoressa

Hyväksyminen on monimutkainen irtikasvamisen kasvuprosessi. Hyväksyminen edellyttää täydellistä luopumista arvostelusta, määritelmistä hyvä ja paha, oikea ja väärä. Hyväksyminen on tilan antamista itselle ja muille. Se on myös ajan ja paikan määritelmästä luopumista, luopumista opetetusta ajattelumallista - täydellistä ajattelun vapautta. Hyväksymiseen ei liity kritiikin, anteeksiannon tai todistelun tarvetta, jonka seurauksena useinkin, valitettavasti, jää sanattomaksi.

En kuitenkaan tarkoita, että pitäisi olla täysin samaa mieltä tai aivan hampaaton asioiden ja erilaisten ilmiöiden edessä. Oma kanta voi ja saakin olla. Erona vain on, että hyväksymisen tilassa en koe tarvetta oikoa käsityksiä tai tyrkyttää valmiita vastauksia. Niitä vain ei ole. Ei ole yhtä ainoaa totuutta, sillä kaikki ovat osa totuutta ja siten totuuksia itsessään.

Totuus ei ole itseisarvo. Se on elävä ja hengittävä. Kaikki mitä näen ja koen, on totta. Kaikki mitä aistin, on totta. Hyväksyminen antaa mahdollisuuden katsella näitä totuuksia joko läheltä tai kaukaa ja perspektiivistä riippuen ne ovat aina erilaisia näyttäytyen mitä moninaisimmissa muodoissa. Tästä syystä ei ole hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää, aikaa tai paikkaa. Kaikki on - halusin tai en - kaikki kuitenkin on.

Hyväksymiseen liittyy myös oman itsen löytäminen, ymmärtäminen ja suvaitseminen. Olen juuri sellainen kuin olen: minä. Hyväksyminen on mielenrauhan saavuttamista ja siinä pysymistä ilman pinnistelyä, luopumista, sietämistä tai taistelua.


Anteeksi antamisen ja hyväksymisen välinen ero

Kun minulla on tarve antaa jollekulle anteeksi, en ole hyväksynyt asioita sellaisina kuin ne ovat. Minulla on silloin sisäinen tunne- ja arvomaailmakartta, johon asiaa peilaan. Anteeksiantoon liittyy uskomuksia ja arvoja, jotka useimmiten eivät ole edes omiani. Tunne siitä, että minua on loukattu ja kohdeltu väärin, perustuvat ihmismieleen istutettuun oikeaan ja väärään. Jos pystyn hyväksymään kaiken olemassa olevan sellaisena kuin se näyttäytyy, minulle on rakentunut ymmärrystä. Ja kun minulla on ymmärrystä, minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa.


Aika ja sen määritelmä

Ihminen on keksinyt ajan määritelmän, joka juontaa juurensa syntymän ja kuoleman välisestä hetkestä. Ihmiskehon muutos on jatkuva kasvuprosessi, jolla on silmin havaittava alku ja loppu - tästä ajan määritelmä. Mittaamme aikaa sukupolvina, vaikkakin puemme sen sekunneiksi, päiviksi ja vuosiksi. Meissä virtaa yksilöllinen energia, joka on mahdollista jakaa ja liittää yhteen toisien energioiden kanssa. Tämä energiavirtaus mahdollistaa uudet sukupolvet ja yhteenliittymät. Energiat ovat kuin magneetteja, jotka kutsuvat luokseen vain tiettyjä energioita - aivan kuin ne soittaisivat vain yhtä sävelmää. Aika on moniulotteinen elementti, organismi itsessään, joka on vain mielen luoma illuusio. Kaikki on tässä.

Aikalehdet antavat meille vain aikalisän, jonka koemme vanhenemisena. Ihmisenä oleminen tarkoittaa kuoleman, yksin jäämisen, hylätyksi, kadotetuksi ja unohdetuksi tulemisen pelkäämistä. Aika ei kulje eteen tai taakse - ei ole mennyttä tai tulevaa, on vain tämä hetki. Jos kuvitellaan, että aika olisi horisontaalinen, olisi tämä hetki tietty piste, joka laajenee vain vertikaalisesti ja aikalehti määrämätön tila - pompimme korkeuksiin vain paikoillamme tietyssä määräämättömässä tilassa ja kuitenkin samassa pisteessä. Ehkä tästä efektistä johtuen puhutaan taivaista, korkeuksiin pääsemisestä, valaistumisesta, tasoista, karmasta, jälleensyntymästä jne. Vain ihmisellä on käsitys alusta ja lopusta - kaikki on kuitenkin nyt.


Sattuma

Kun katson suoraan ja riittävän kaukaa, ymmärrän, ettei sattumaa ole. On vain syy ja seuraus. Tajuan, että aika on vain määritelmä, jonka me ihmisinä olemme antaneet ja sen mittapuuna on fyysinen syntymä ja kuolema suhteessa ikuiseen elämään. Energiat vetävät puoleensa. Näistä energiapyörteistä syntyviä solitonisia ilmiöitä me kutsumme sitten sattumiksi. Noh, miten vain, sattumaa ei kuitenkaan ole. Minun on mahdollista havainnoida vain ilmiöitä, jotka ovat mahdollisia ymmärrykselleni ja mahtuvat tietoisuuteeni. Tietoisuuteni kasvaessa olen huomannut, ettei sattumaa ole - se voidaan kyllä tarvittaessa järjestää.


Tyhjä ja sen tehtävä

Minulle on opetettu, että asioilla ja ilmiöillä on aina kaksi puolta. Olen kuitenkin ymmärtänyt ettei kaikilla asioilla ja ilmiöillä aina ole vastapuolta. Vastapuolella tarkoitan, että jonkin olemassaolo edellyttää vastavoimaa tai -puolta, jotta ilmiö olisi mahdollinen. Nyt olen herännyt tietoisuuteen, jossa minulle tyhjä on enemmän kuin mikään muu ja kuitenkin vähemmän kuin kaikki yhteensä. Tyhjän tarkoitus on vain toteuttaa itseään. Tyhjä täyttää kaiken tilan, jossa ei ole mitään. Tyhjän taas täyttää mikä tahansa ajatus, tila, väri, valo, energia tms. Tyhjän vastakohta on mikä vaan. Tyhjä ei ole mitään. Me päädymme tyhjään - palataksemme sieltä takaisin. Tyhjässä tilassa on solitonisten ilmiöiden mahdollista voimistua ja kehittyä ja siten synnyttää jotain uutta - tai jotain vanhaa.


Olemassaolo - ei olemassaolo

Olemassaolon tarkoitus on toteuttaa elämää itseään ja olemassaolo edellyttää ei-olemassaoloa. Ei-olemassaolo on olemassaolon kivijalka, jolle elämän energia itsessään sen kaikissa olomuodoissa pohjaa. Ei-olemassaolo on ainoa joka on pysyvä - se ei ole mitään eikä se toteuta mitään, edes itseään. Se on ainoa, joka ei tarvitse kivijalkaa, joka ei pohjaa mihinkään eikä edellytä mitään. Kaikkinaiset elämän muodot pyrkivät toteuttamaan sekä tuottamaan elämää ja liikettä olemassaolon puolesta. Kaikki mitä on, tapahtuu olemassaolon puolesta ja tähtää elämän ylläpitämiseen. Kuitenkin loppuviimeksi ei-olemassaoloon päätyy kaikki.

Kun tietoinen tulee itsestään tietoiseksi, se tullee tarpeettomaksi ja katoaa. Mutta katoaako se tyhjään tullakseen sieltä joskus takaisin vai päätyykö se ei-olemassaoloon oman tarpeettomuutensa vuoksi, onkin hyvä kysymys.


Äärettömyys sellaisena kuin sen koen

On aika hyvä kysymys sekin, että onko ääretön ja äärettömyys sama asia ja että ovatko ne rajallisia, rajattomia, suljettuja vaiko avoimia. Vähän samanlainen kysymys, kuin että onko riittävästi ja tarpeeksi synonyymeja toisilleen, ja onko jompikumpi niistä enemmän? (Itse päädyin tulokseen, että tarpeeksi on enemmän kuin riittävästi.)

Ajattelen, että mikä vain on mahdollista, jos rajan asettaa johonkin. Asioita voi lähestyä sisältä ja ulkoa päin, joko erikseen tai yhtäaikaisesti. Yhtäaikainen lähestymistapa tuottaa hologrammiefektin: esim. suuruuden ja pienuuden samanaikainen kokeminen tuottaa äärettömyyden tunteen, jonka myötä kaiken kokeminen yhtenä on mahdollista tuntea fyysisellä tasolla.

Ääretön on rajaton ja suljettu tila, joka aukeaa äärettömyyteen. Äärettömyys on jatkuvasti elävä ja muotoaan muuttava tila, joka voi olla pallon, reikäjuuston, viivan tai ihan minkä tahansa muotoinen ja kokoinen, jolla ei ole omaa massaa - ainoastaan tila. Sillä ei ole varsinaista alkua eikä loppua ja se voi venyä rajattomasti joka suuntaan. Sillä on myös vetäytymisen ominaisuus, jolloin äärettömyyden rajallisuus ilmenee hetkellisesti. Äärettömyyden rajapinta kulkee ei-olemassaolon rajapinnalla. Äärettömyys on tyhjyyttä täynnä.


Elämän tarkoitus

Elämän tarkoitus on tuottaa tietoisuutta ilman erityisempää päämäärää. Se mahdollistaa kaikki olomuodot ja ilmiöt. Elämä itsessään tuottaa liikettä, jolla on tarkoitus tuottaa elämää itsessään niin, että kaikki mahdolliset variaatiot ja kombinaatiot tulee käydyksi läpi uudestaan ja yhä uudestaan. Sillä ei ole määrää tai tavoitetta, täyttymystä tai täyttymistä, kaavaa tai skenaariota - ei mitään odotuksia tai uskomuksia. Ei mitään.


Ymmärryksen rajat - niiden vetäminen ja toteaminen

Kun törmään arvosteluun, rakentavaankin kritiikkiin, sanomiseen ylipäätään - olen saavuttanut ymmärryksen rajat. Jos mieleni pysyy tyynenä, nämä kohtaamani rajat eivät ole omiani tai itse vetämiäni. Rajoilla on tarkoitus luoda turvallisuutta, tuttuutta - jokainen meistä määrittää rajansa johonkin. Jos olen ylittänyt toisen rajat, kohtaan arvostelua, vihaakin. Viha ei kuitenkaan ole, vaikka siltä tuntuukin, henkilökohtaisesti tarkoitettu minulle. Vihan tunne syntyy, kun ymmärrykseni rajat ovat kauempana tai ehkä kokonaan näkymättömissä ja toinen osapuoli ei kykene hahmottamaan tai tavoittamaan niitä. Viha on turhautuneisuutta, epäonnistumisen pelkoa, tietämättömyyttä.

Siirrän ymmärrykseni rajoja kauemmaksi aina kun voin. Tavoittelen ymmärrykseni rajoja, ihmettelen mahdottomia - ja huomaan, että kaikki on mahdollista, jos vain rajan määrittää johonkin. Ylitän rajani rohkeasti - en menetä mitään. Kokemus avartaa aloja ja antaa näkemykselleni pontta.

Tietoiseksi tuleminen edellyttää rajojen rikkomista ja uusien rajojen tavoittelemista. Katso, mihin olet oman ymmärryksesi rajat määrittänyt, vai onko peräti ne määritelty jonkun muun toimesta puolestasi? Ja jos näin on, kenen rajoilla liikut? Miksi?


Olen pitänyt pitkään "radiohiljaisuutta" tässä blogissa. En vain ole keksinyt sanottavaa, osannut pukea sanoiksi näitä ajatuksia, näkemyksiä ja kokemuksia...

Hyvää alkavaa Uutta Vuotta kaikille!

Pähkäilemisiin!

Poimintoja tieteen määritelmistä

Tiede tarkoittaa todellisuuden ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällistä ja arvostelevaa tutkimista sekä sen avulla saatua tietojen jäsentynyttä kokonaisuutta. Tieteellinen tutkimus on järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa. Tieteen menetelmä on objektiivinen, julkinen ja itseään korjaava. Osaa tieteistä myös sovelletaan käytäntöön.
Tieteet jaotellaan reaalitieteisiin ja käsitteellisiin tieteisiin. Reaalitieteet jaetaan edelleen tavallisesti luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin. Käsitteellisiin tieteisiin kuuluvat matematiikka ja logiikka. Tieteenalat liittyvät läheisesti toisiinsa, ja monilla aloilla on lähes välttämättä hallittava muidenkin alojen perustiedot.
Mikä tahansa tietoa tarjoava taho, joka esiintyy tieteenä tavoitteenaan saavuttaa sitä kautta asema, jota se ei muuten saavuttaisi, ei edusta tiedettä. Tällöin voidaan puhua näennäistieteestä (pseudotieteestä) tai epätieteestä. Merkittävin näennäistieteiden puute on yleensä se, että niistä puuttuvat huolellisesti suoritetut, tulkitut ja toistettavissa olevat kokeet, jotka ovat luonnontieteiden perustana. Näennäistieteiksi luetaan yleensä muun muassa astrologia ja kreationismi.
Kaikki ei-tieteelliset käytännöt eivät kuitenkaan ole epätiedettä: esimerkiksi taide ja urheilu eivät ole tiedettä, mutta ne eivät ole epätiedettä, koska ne eivät pyri esiintymään tieteenä. Lisäksi voidaan erottaa myös yksinkertaisesti huono tiede, joka pyrkii olemaan tiedettä, mutta epäonnistuu ollen esimerkiksi virheellistä, vanhentunutta, epätäydellistä tai liian yksinkertaistavaa.
Tiede voidaan nähdä monella tavalla. Ensinnäkin se on tietojärjestelmä, joka kasvaa ja kehittyy jatkuvasti. Toiseksi se on uuden tiedon löytämisen ja perustelemisen menetelmä. Kolmanneksi se on yhteiskunnallinen laitos, jonka muodostavat tutkijat ja erilaiset tieteelliset laitokset.
Tiede kuvaa todellisuutta teorioiden avulla. Teoria on joukko todellisuutta koskevia väittämiä, joilla ilmiöitä pystytään sekä selittämään että ennustamaan. Teoriat eivät kuitenkaan aina pidä paikkaansa, sillä mittauslaitteiden tai entistä paremman tiedon pohjalta voidaan saada tarkempia tuloksia kuin teoria antaa odottaa. Tällöin teoria ei kuvaa kohdetta tarpeeksi tarkasti ja on siltä osin puutteellinen. Teoriaa pyritään kehittämään tieteen menetelmien avulla tai vaihtoehtoisesti vanha teoria joudutaan hylkäämään kokonaan ja kehittämään parempi teoria. Jotta uusi teoria voisi korvata vanhan teorian, siltä vaaditaan muutamia asioita. Uuden teorian pitää olla joko vanhempaa yksinkertaisempi, kuvata tunnettua ilmiötä paremmin tai ennustaa havaittuja ilmiöitä, joita vanhempi teoria ei kykene ennustamaan.
Jotkut tieteen löydökset saattavat olla hyvinkin epäintuitiivisia. Esimerkiksi atomiteorian mukaan graniittilohkare, joka vaikuttaa raskaalta, kovalta, kiinteältä ja harmaalta kappaleelta, on todellisuudessa joukko alkeishiukkasia, joilla ei ole mitään näistä ominaisuuksista, ja jotka liikkuvat suurella nopeudella tyhjyydessä niin, että ne muodostavat vain pienen osan kappaleen koko tilavuudesta. Uudet tieteelliset löydöt ovat usein haastaneet monet ihmisten arkijärjen mukaiset ajatukset kaikkeuden toiminnasta. Esimerkiksi kvanttimekaniikka tutkii ilmiöitä, jotka vaikuttavat uhmaavan aiemmin hyvin perustavanlaatuisina pidettyjä oletuksia kausaliteetista ja ympärillämme olevan kaikkeuden toiminnasta.
Tieteen ja filosofian suhde on kaksisuuntainen: toisaalta tieteen kehitys synnyttää usein uusia filosofisia ongelmia tai muuttaa vanhojen ongelmien luonnetta. Toisaalta filosofien taipumus kyseenalaistaa asiat ja spekuloida niillä on usein avannut uusia tutkimuskohteita tieteelle tai johtanut mullistuksiin tieteellisissä teorioissa.


Tieteen ja uskontojen tekemät todellisuutta koskevat väittämät perustuvat erilaisiin menetelmiin. Uskonnot nojaavat usein erilaisiin uskonnollisiin auktoriteetteihin, kuten ilmestyksiin tai pyhiin kirjoituksiin, kun taas tiede nojaa havaintoihin ja toistettavissa oleviin kokeisiin. Tutkijoilla on erilaisia näkemyksiä tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta.


Tieteenfilosofia pyrkii ymmärtämään tieteen ja tieteellisen tiedon luonnetta sekä tieteellisen tiedon oikeutusta. On osoittautunut vaikeaksi esittää tieteellisestä menetelmästä yhtä määritelmää, jolla tiede ja epätiede pystyttäisiin lopullisesti erottamaan toisistaan. Tätä rajanvedon ongelmaa kutsutaan demarkaatio-ongelmaksi. Tieteenfilosofit ja tiedeyhteisö ovat kuitenkin yksimielisiä tietyistä periaatteista, jotka ovat keskeinen osa kaikkea tiedettä.
Tieteenfilosofiassa käsitys tieteen luonteesta ja sen päämääristä voidaan jakaa monella tavalla. Tieteenkäsityksiä ovat veristinen tieteenkäsitys, teknokraattinen tieteenkäsitys, induktivistinen tieteenkäsitys, hypoteettis-deduktiivinen tieteenkäsitys ja hermeneuttinen tieteenkäsitys.
Veristinen tieteenkäsitys korostaa tieteellisen tiedon itseisarvoa. Eli veristisen käsityksen mukaan todellisuutta koskeva tieto on tärkeää ainoastaan sen tietämisen vuoksi. Veristisessä käsityksessä ei oteta huomioon sitä, että tiedolla on käytännöllisiä ulottuvuuksia, esimerkiksi saavutetulla tiedolla voidaan parantaa sairaita. Historiallisesti ihmisen uteliaisuus ja tieteen synty ei kietoudu ensisijaisesti todellisuuden luonteen selvittämiseen, vaan tietoa hankittiin käytännöllisiin tarpeisiin kuten maanviljelyyn ja kaupankäyntiin.
Teknokraattisessa tieteenkäsityksessä nähdään puolestaan tiedon olevan merkittävää tapahtumien ennustamisen ja kontrolloimisen takia. Käsityksen mukaan tieteellistä tietoa tarvitaan ainoastaan inhimillisen toiminnan suunnittelemiseen ja ohjaamiseen. Tieteen tavoitteena katsotaan siis olevan hyödynnettävissä olevan tiedon tuottaminen. Tähän voidaan esittää vastalauseena, että ihmisellä on selvästi myös aivan puhdas ja pyyteetön halu tietää, minkä osoittaa jo veristisen kannan olemassaolo. Samoin teknokraattinen tieteenkäsitys unohtaa, että merkittävimmät käytännölliset keksinnöt on joskus tehty arkielämän kannalta abstraktin perustutkimuksen pohjalta. Myös sattuma näyttelee omaa sijaansa tieteellisten havaintojen ja keksintöjen tekemisessä: esimerkiksi käy vaikkapa penisilliinin syntytarina.
Tieteellisen menetelmän luonteesta on erilaisia mielipiteitä. Metodologisen naturalismin mukaan tieteellisen tutkimuksen tulee pitää kiinni empiirisestä tutkimuksesta ja tutkimustulosten riippumattomasta verifioinnista pyrkiessään kehittämään ja arvioimaan luonnollisia selityksiä havaittavissa oleville ilmiöille. Metodologinen naturalismi hylkää näin muun muassa yliluonnolliset selitykset, auktoriteettiin vetoamisen sekä subjektiiviset havainnot.
Kriittinen rationalismi sen sijaan katsoo, ettei täydellinen objektiivisuus ole mahdollista ja ettei luonnollisen ja yliluonnollisen selityksen välistä rajaa voida kaikissa tapauksissa tiukasti vetää. Sen sijaan kriittinen rationalismi ehdottaa tilalle empiiristen teorioiden falsifioitavuutta ja pitää falsifikointia yleisenä empiirisenä menetelmänä. Se katsoo, että tieteelle on ominaista koetellun tiedon määrän jatkuva kasvu, mutta toisaalta se kieltää tieteeltä täydellisen auktoriteetin painottamalla, että sen tulokset ovat aina vajavaisia ja kumottavissa (fallibilismi). Sen mukaan tiede pyrkii virheiden rationaaliseen eliminoimiseen teorioista, ei teorioiden verifioimiseen; sekä teorian esittäminen että niiden falsifioiminen ovat kriittisessä rationalismissa luonteeltaan vain metodologisia ja väliaikaisia.
Instrumentalismi hylkää tieteellisen totuuden käsitteen ja keskittyy teorioiden hyödyllisyyteen ilmiöiden selittämisen ja ennustamisen välineinä.

Eräs tieteenfilosofinen näkökulma on, ettei yhtä tieteellistä menetelmää ole olemassa. Sen sijaan on olemassa useita tieteellisiä menetelmiä. Tällaista näkemystä on kannattanut muun muassa Paul Feyerabend. Esimerkiksi fysiikassa, kemiassa, lääketieteessä jne. suoritetaan kontrolloituja kokeita. Sen sijaan klimatologiassa, geologiassa ja astrofysiikassa ne ovat mahdottomia; näissä tieteenaloissa ennusteiden vertailu havaintoihin palvelee hypoteesien vahvistamisen menetelmänä.

Sosiologian isänä pidetty Auguste Comte totesi: "Tieteen metodi on havaintoja ja teoriaa - sopivassa suhteessa"

Lähde: Wikipedia